Muutaman päivän ajan on tuntunut siltä, että unelmani kuolevat yksitellen ja odotukseni muita ihmisiä kohtaan pirstotaan sirpaleiksi.
En tunne itseäni soturiksi juuri nyt. En oikeastaan yhtään miksikään. Ehkä kuolevaksi henkäykseksi ajan tomua.
Haaveni on ajettu alas. Helsinki olisi lähin mahdollinen paikka opiskella historiallisia miekkailutekniikoita. Äidillehän se ei sovi. Sen lisäksi, että varusteet maksaisivat, maksaisi myös matkustaminen. Turha siis edes uneksia.
Ajattelin hankkia lohdukseni Swordman's Companion -nimisen kirjan, vaikka eipä miekkailua mistään kirjoista voi kai opiskellakaan. Mutta ehkä se antaa vielä samaa intoa miekaksi naamioidun puunkappaleen heilutteluun. Ehkä.. tai sitten ei.
En tunne itseäni yhtään miksikään, kuten aikaisemmin sanoin. Eräät itselleni tärkeinä pitämäni ihmiset ovat kääntäneet selkänsä, ilman syytä vieläpä. Eivät vain kuulemma jaksa minua, vaikka en tietääkseni ikinä valita heille mistään ja yleensä katselen kohti aurinkoa ja uskon huomisen tuovan muutoksen, mitä nyt ikinä onkaan vialla.
Sallittakoon minun olla tänä iltana vielä kuoleva soturi savuavissa raunioissa. Tuokoon huominen minulle voimaa rakentaa linnani uudestaan. Tulkoon huominen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti