Projekti Sudenluu

Ajattelinpa sitten tehdä yhtä jo pitkään mielessäni pyörinyttä valokuvausprojektia varten puisen miekan, koska budjetti ei oikein anna periksi, jotta voisin oikean ostaa.
Lisäksi ajattelin tuunata hieman vanhoja vaatteitani, koska kankaan hankkiminenkaan ja puvun alusta loppuun saakka tekeminenkään ei oikein mahdu budjettiin. Omat taitoni eivät myöskään ole ihan riittävät siihen. Mitähän muuta?
Kamera löytyy, mutta ei kuvaajaa - itsehän siis joudun patsastelemaan kameran väärällä puolella ja on helkkarin hankalaa olla kahdessa paikassa yhtäaikaa. Koiria löytyy kolme erilaista, jotka ujutan kaikki tavalla tai toisella mukaan kuviini.

Palataan kuitenkin tähän miekkaan, ajattelin tehdä klassisen kaksiteräisen miekan. Tietenkin kun kyseessä on puunkappale, jolla ei voi ketään tahi mitään hakata, teen siitä mahdollisimman näyttävän. Miekkailua itsessään ajattelin harjoitella ihan jollain tavallisella kepukalla, kunhan vain on tarpeeksi pitkä.

Olisi siis nyt tarkoitus seurailla tuon projektini etenemistä, nimesin projektini Sudenluuksi.
Eipä sitten muuta kuin luonnostelu käyntiin !
Päässäni kun on melko selvä visio siitä, että millaisen miekan aion veistää.

Sinällään hassua, että yleensä miekan tekemisessä tarvittaisiin seppää, mutta nyt puuseppä ei olisi pahitteeksi. Ei sillä. Pistetään kaikki taito peliin ja katsotaan mitä syntyy. Parasta mahdollisimman helposti, näin ainakin toivon.

Always will be.

Ruumis makasi suuren kallion päällä, paikassa, johon aurinko loi ensimmäiset ja viimeiset säteensä. Se, ruumis, oli käpertynyt kyljelleen sikiöasentoon. Se oli vielä lämmin elämästä, jonka sen sisältä oli tahtonut pois. Vain epätoivo saattoi ajaa jonkin niin jalon olennon kuolemaan. Se tunne, kun on labyrintissa, josta ei pääse pois. Ahdistettuna nurkkaa vasten. Taistele tai kuole. Muuta tietä ei ole. Toiset selviytyvät... ja toiset eivät.
Sillä hetkellä minusta tuntui samalta, lysähdin ruumiin vierelle kalliolle ja suuri suru, tyhjyys, epätoivo, jokin yötä mustempi ja mertakin syvempi kuitenkin hiipi sisälleni.

Sinä olit tuuli siipieni alla, kerroit minulle miten lentää. Kanssasi elin kuninkaana kuninkaiden joukossa. Olimme yksi, olimme kaikki, olimme ainoa.. Kuin tulevaisuus, täynnä toivoa, mikään ei voinut tulla tiellemme.
Mutta unelmat voivat muuttua, suunnitelmat kaatua, olen niin yksinäinen. Kävelisin läpi tulen, eläisin loppuelämäni pimeydessä, vain saadakseni vielä yhden päivän kanssasi. Vielä yhden hetken, yhden mahdollisuuden tuntea ihosi ihoani vasten, kuulla elämästä iloitsevan sydämesi.

Kun käännyn itään, en näe aamunkoittoa, mutta pimeän jälkeen tulee valo. Kun käännyn länteen, hiljainen yö peittää kaiken.

Ehkä vasta siinä, toisen epätoivoisen rinnalla, tajusin oman mitättömyyteni, sen miten vähästä elämäni on kiinni.
Siinä kuolleen ruumiin vierellä, ymmärsin, että olet lopullisesti lähtenyt.
Rakas soturinaiseni.

Kevät

Polun mutaan upposivat valkoisen suden askeleet. Sen ennen niin ylpeä, tasainen ravi oli muuttunut ontuvaksi käynniksi. Etukäpälän varpaisiin sattui. Ei se silti matkan tekoa haitannut. Ei se estänyt sutta tuntemasta tuulen tuiverrusta turkissa. Päätä kehysti upea, tuuhea valkoinen kaulus. Mikä sai suden näyttämään linkuttamisestaan huolimatta majesteettisen upealta ilmestykseltä.

Vapaudestaan huolimatta susi oli lemmikki. Ihminen käveli huonoryhtisenä, maata katsellen, kiviä potkiskellen, perässä. Ihmisen vierellä käveli toinen ihminen ja suden ympärillä touhotti kaksi kylärakkia. Ne olivat sen toisen ihmisen. Haukkuivat tyhjää ja nyppivät suden kaulusta.

Susi käänsi katseensa takanaan jolkuttaviin ihmisiin ja se tunsi sydämessään jonkin puhkeavan kukkaan. Ilo valtasi pienen suuren kehon ja häntä heilahti. Tassut kantoivat jättimäisin loikin eteenpäin ja varvaskipukin unohtui. Kylärakit säntäsivät perään kimeästi huutaen. Susi oli onnellinen.

Happy zombie-Jesus day.

Huomenna siivoan, jos sataa. Tiskaan myös, ajankuluksi. Tänään nukuin ja pelasin.
Oikeastaan kuitenkin toivon, että huomenna paistaisi aurinko. Pääsisin ulos, metsään. Juoksemaan koirien kanssa vapaana. Olemaan vapaa, edes hetken. Neljäseinäinen vankilani, tutummin ihmiset nimittävät tällaista paikkaa "kodiksi", tuntuu ahtaalta, vaikka olenkin yksin.

Toivon huomiseksi auringonpaistetta, jotta minun ei tarvitsisi lunastaa lupaustani siistimmästä vankilasta. Tunnen itseni tämän neljäseinäisen hirviön orjaksi. Se kun ei itsestään puhdistu tai tee paljoa muutakaan. Se vain on ja odottaa, että minä teen kaiken. Likaiset lattiat suorastaan käskevät minua puhdistamaan itsensä.

Luonnollisesti kapinallisen, runoilijan ja vallankumouspoliitikon valtuuksin ja kaikin oikeuksin, jätän käskyt toteuttamatta. Pieni eeppinen epäjärjestys ei ole koskaan pahaksi.

Sain juuri idean...

Toisinaan mietin, että miksi ihmeessä jaan sänkyni koiran kanssa.
Vieläpä kuorsaavan koiran.

Mutta kertaakaan en ole katunut.

Unettomuus kärpäsen muodossa.

Aikuiseksi varttuminen on kurjaa; en voi enää kanniskella mukanani pyöreitä, sileitä kivenmurikoita ja pitää niitä lohikäärmeen munina. Saan osakseni sääliviä katseita, ymmärtäviä hymyjä ja vakuutteluja paremmasta huomisesta.

Kun ihminen kasvaa tiettyyn ikään, mielikuvitus laitetaan pannaan. On lopetettava leikkiminen, olenhan melkein aikuinen.

Saatan täyttää joskus kahdeksantoista, mutta ei se tee minusta silti aikuista.

Warrior's Pride

Synnyin tähän maailmaan susi sisälläni. Minusta tuli soturi, vaikka en ikinä kykenisi tappamaan toista ihmistä... tai lohikäärmettä. Rakastan liikaa elämää sen kaikissa muodoissa.

Eläin sinussa puhui minulle ja minä kuulin sen. Minun oli vastattava sen kutsuun. Vapauden toinen ääni, vieras ja tulkitsematon kieli. Tiedän jonkin Suuremman katselevan minua kauttasi.

Minun miekkani ei ole lyijykynää kummallisempi, mutta sekin riittää.

Fullmoon howl.

Puhun asioista, joilla ei ole sinulle merkitystä.
Kuten verenpunainen kuu. Ketä kiinnostaa?

Eihän se ole kuitenkaan oman napasi veroinen.