Muutaman päivän ajan on tuntunut siltä, että unelmani kuolevat yksitellen ja odotukseni muita ihmisiä kohtaan pirstotaan sirpaleiksi.
En tunne itseäni soturiksi juuri nyt. En oikeastaan yhtään miksikään. Ehkä kuolevaksi henkäykseksi ajan tomua.
Haaveni on ajettu alas. Helsinki olisi lähin mahdollinen paikka opiskella historiallisia miekkailutekniikoita. Äidillehän se ei sovi. Sen lisäksi, että varusteet maksaisivat, maksaisi myös matkustaminen. Turha siis edes uneksia.
Ajattelin hankkia lohdukseni Swordman's Companion -nimisen kirjan, vaikka eipä miekkailua mistään kirjoista voi kai opiskellakaan. Mutta ehkä se antaa vielä samaa intoa miekaksi naamioidun puunkappaleen heilutteluun. Ehkä.. tai sitten ei.
En tunne itseäni yhtään miksikään, kuten aikaisemmin sanoin. Eräät itselleni tärkeinä pitämäni ihmiset ovat kääntäneet selkänsä, ilman syytä vieläpä. Eivät vain kuulemma jaksa minua, vaikka en tietääkseni ikinä valita heille mistään ja yleensä katselen kohti aurinkoa ja uskon huomisen tuovan muutoksen, mitä nyt ikinä onkaan vialla.
Sallittakoon minun olla tänä iltana vielä kuoleva soturi savuavissa raunioissa. Tuokoon huominen minulle voimaa rakentaa linnani uudestaan. Tulkoon huominen.
torstai 27. toukokuuta 2010
lauantai 22. toukokuuta 2010
En minä ollut sinulle ikinä mitään. Rakkauteni ja välittämiseni ei ikinä merkinnyt sinulle mitään.
Nytkin työnnät minua vain pois luotasi, sinnikkäästi. Vielä sinnikkäämmin minä olen pitämättä yhteyttä, vaikka kuitenkin haluaisin kysyä, että mitä helvettiä päässäsi oikein liikkuu.
En voi sanoa, että en selviäisi ilman sinua - sillä minähän selviäisin. Selviän nytkin.
Mutta sinun mielestäsi minun tunteeni eivät silti ikinä ole sinun veroisiasi. Minä en osaa rakastaa, enkä välittää.
Haluaisin silti kirjoittaa sinulle runon, jossa rakastan sinua.
En ole ikinä osannut puhua ja nyt on liian myöhäistä edes oppia.
Olen pahoillani, etten riitä sinulle.
Etten riitä omana itsenäni.
sunnuntai 2. toukokuuta 2010
Keep talking.
Jään yksin kuuntelemaan pölyn laskeutumista, hengittämään katkonaisesti ja itkemään mustia kyyneleitä.
Hapen loppuessa en tiedä mitä teen. Päästää irti vai pitää kiinni?
Yritin vain sanoa, että rakastan sinua.
Minun on paha olla ja pian on sinunkin.
Löydän kyllä kauneimmat sanat, jotka saavat sinutkin itkemään, viaton.
Hapen loppuessa en tiedä mitä teen. Päästää irti vai pitää kiinni?
Yritin vain sanoa, että rakastan sinua.
Minun on paha olla ja pian on sinunkin.
Löydän kyllä kauneimmat sanat, jotka saavat sinutkin itkemään, viaton.
lauantai 1. toukokuuta 2010
Sanat ovat koiria.
Usein tekee mieleni kannustaa aloittelevia runoilijoita, käskeä olemaan rohkeita sanojen kanssa ja kasvamaan ulos kliseistä. Mutta toisaalta valmiiksi tottelevaisten sanojen kanssa on helppoa työskennellä ja opetella itse kesyttämään sanoja. Yhä villimpiä ja voimakkaampia.
Enkä voi olla vertaamatta sanoja susiin, tai koiriin, oikeastaan. Samanlaisia ne ovat, laumaeläimiä, eivät edusta mitään yksinään. Ihmisellä on kuitenkin luontainen kyky kesyttää ne. Sanojen kanssa ei edes tarvitse olla niin hallitseva ja määräävä, kuin kurittomien koirien. Mutta niitäkin täytyy korjata, kouluttaa ja opettaa.
Toisaalta runoilijan täytyy kouluttaa myös omaa taitoaan, omaa ymmärtämystään sanoja kohtaan.
En ollut mitään kun aloitin runoilun. En yhtikäs mitään, en edes kirjoittajana. Rakastin seikkailla mielikuvitusmaailmoissani ja kertoa tarinoita. En minä ollut tippaakaan perfektionistinen, pakkomielteinen tai skitsofreeninen. Nykyään olen kuin jollain toisella planeetalla suurimman osan ajasta. Mutta olen minä saavuttanutkin sillä paljon, kirjoittamisella paljon.
Runojen kirjoittaminen on kehittänyt myös ajattelijana, kirjoittajana ja ehkä ennen kaikkea ihmisenä.
Olen tutkinut huonoja olojani suurennuslasin kanssa, vaikka en ole syytä välttämättä tavoittanut, ainakin vapauttanut sen. Kirjoittanut sen runon taakse, unohtaakseni sen turvallisesti. Kirjoittaminen on minun vapauteni. Tapani päästää irti.
Aluksi vain kirjoitin mitään sanomattomia, kliseisiä sanarimpsuja. Yhdessä välissä aloin tiivistämään ajatukseni mahdollisimman lyhyeksi, kirjoitin siis lähes ainoastaan aforismeja pitkän aikaa. Nykyään runoni ovat muutaman rivin pituisia, silti opettelen yhä pidentämään niitä. Pidentämään samanlaisiksi, kuin ne joskus olivat. Mutta pitämään ne silti yhtenäisinä.
Unen tahmeus tuntuu silmäluomillani. Huomenna pitäisi olla valokuvaaja ja päivittää erään valokuvagallerian profiilikuvaa pitkästä aikaa. Olen vain niin kyllästynyt, kun näytän kaikissa kuvissa aina samalta.
Enkä voi olla vertaamatta sanoja susiin, tai koiriin, oikeastaan. Samanlaisia ne ovat, laumaeläimiä, eivät edusta mitään yksinään. Ihmisellä on kuitenkin luontainen kyky kesyttää ne. Sanojen kanssa ei edes tarvitse olla niin hallitseva ja määräävä, kuin kurittomien koirien. Mutta niitäkin täytyy korjata, kouluttaa ja opettaa.
Toisaalta runoilijan täytyy kouluttaa myös omaa taitoaan, omaa ymmärtämystään sanoja kohtaan.
En ollut mitään kun aloitin runoilun. En yhtikäs mitään, en edes kirjoittajana. Rakastin seikkailla mielikuvitusmaailmoissani ja kertoa tarinoita. En minä ollut tippaakaan perfektionistinen, pakkomielteinen tai skitsofreeninen. Nykyään olen kuin jollain toisella planeetalla suurimman osan ajasta. Mutta olen minä saavuttanutkin sillä paljon, kirjoittamisella paljon.
Runojen kirjoittaminen on kehittänyt myös ajattelijana, kirjoittajana ja ehkä ennen kaikkea ihmisenä.
Olen tutkinut huonoja olojani suurennuslasin kanssa, vaikka en ole syytä välttämättä tavoittanut, ainakin vapauttanut sen. Kirjoittanut sen runon taakse, unohtaakseni sen turvallisesti. Kirjoittaminen on minun vapauteni. Tapani päästää irti.
Aluksi vain kirjoitin mitään sanomattomia, kliseisiä sanarimpsuja. Yhdessä välissä aloin tiivistämään ajatukseni mahdollisimman lyhyeksi, kirjoitin siis lähes ainoastaan aforismeja pitkän aikaa. Nykyään runoni ovat muutaman rivin pituisia, silti opettelen yhä pidentämään niitä. Pidentämään samanlaisiksi, kuin ne joskus olivat. Mutta pitämään ne silti yhtenäisinä.
Unen tahmeus tuntuu silmäluomillani. Huomenna pitäisi olla valokuvaaja ja päivittää erään valokuvagallerian profiilikuvaa pitkästä aikaa. Olen vain niin kyllästynyt, kun näytän kaikissa kuvissa aina samalta.
sunnuntai 11. huhtikuuta 2010
Projekti Sudenluu
Ajattelinpa sitten tehdä yhtä jo pitkään mielessäni pyörinyttä valokuvausprojektia varten puisen miekan, koska budjetti ei oikein anna periksi, jotta voisin oikean ostaa.
Lisäksi ajattelin tuunata hieman vanhoja vaatteitani, koska kankaan hankkiminenkaan ja puvun alusta loppuun saakka tekeminenkään ei oikein mahdu budjettiin. Omat taitoni eivät myöskään ole ihan riittävät siihen. Mitähän muuta?
Kamera löytyy, mutta ei kuvaajaa - itsehän siis joudun patsastelemaan kameran väärällä puolella ja on helkkarin hankalaa olla kahdessa paikassa yhtäaikaa. Koiria löytyy kolme erilaista, jotka ujutan kaikki tavalla tai toisella mukaan kuviini.
Palataan kuitenkin tähän miekkaan, ajattelin tehdä klassisen kaksiteräisen miekan. Tietenkin kun kyseessä on puunkappale, jolla ei voi ketään tahi mitään hakata, teen siitä mahdollisimman näyttävän. Miekkailua itsessään ajattelin harjoitella ihan jollain tavallisella kepukalla, kunhan vain on tarpeeksi pitkä.
Olisi siis nyt tarkoitus seurailla tuon projektini etenemistä, nimesin projektini Sudenluuksi.
Eipä sitten muuta kuin luonnostelu käyntiin !
Päässäni kun on melko selvä visio siitä, että millaisen miekan aion veistää.
Sinällään hassua, että yleensä miekan tekemisessä tarvittaisiin seppää, mutta nyt puuseppä ei olisi pahitteeksi. Ei sillä. Pistetään kaikki taito peliin ja katsotaan mitä syntyy. Parasta mahdollisimman helposti, näin ainakin toivon.
Lisäksi ajattelin tuunata hieman vanhoja vaatteitani, koska kankaan hankkiminenkaan ja puvun alusta loppuun saakka tekeminenkään ei oikein mahdu budjettiin. Omat taitoni eivät myöskään ole ihan riittävät siihen. Mitähän muuta?
Kamera löytyy, mutta ei kuvaajaa - itsehän siis joudun patsastelemaan kameran väärällä puolella ja on helkkarin hankalaa olla kahdessa paikassa yhtäaikaa. Koiria löytyy kolme erilaista, jotka ujutan kaikki tavalla tai toisella mukaan kuviini.
Palataan kuitenkin tähän miekkaan, ajattelin tehdä klassisen kaksiteräisen miekan. Tietenkin kun kyseessä on puunkappale, jolla ei voi ketään tahi mitään hakata, teen siitä mahdollisimman näyttävän. Miekkailua itsessään ajattelin harjoitella ihan jollain tavallisella kepukalla, kunhan vain on tarpeeksi pitkä.
Olisi siis nyt tarkoitus seurailla tuon projektini etenemistä, nimesin projektini Sudenluuksi.
Eipä sitten muuta kuin luonnostelu käyntiin !
Päässäni kun on melko selvä visio siitä, että millaisen miekan aion veistää.
Sinällään hassua, että yleensä miekan tekemisessä tarvittaisiin seppää, mutta nyt puuseppä ei olisi pahitteeksi. Ei sillä. Pistetään kaikki taito peliin ja katsotaan mitä syntyy. Parasta mahdollisimman helposti, näin ainakin toivon.
tiistai 6. huhtikuuta 2010
Always will be.
Ruumis makasi suuren kallion päällä, paikassa, johon aurinko loi ensimmäiset ja viimeiset säteensä. Se, ruumis, oli käpertynyt kyljelleen sikiöasentoon. Se oli vielä lämmin elämästä, jonka sen sisältä oli tahtonut pois. Vain epätoivo saattoi ajaa jonkin niin jalon olennon kuolemaan. Se tunne, kun on labyrintissa, josta ei pääse pois. Ahdistettuna nurkkaa vasten. Taistele tai kuole. Muuta tietä ei ole. Toiset selviytyvät... ja toiset eivät.
Sillä hetkellä minusta tuntui samalta, lysähdin ruumiin vierelle kalliolle ja suuri suru, tyhjyys, epätoivo, jokin yötä mustempi ja mertakin syvempi kuitenkin hiipi sisälleni.
Sinä olit tuuli siipieni alla, kerroit minulle miten lentää. Kanssasi elin kuninkaana kuninkaiden joukossa. Olimme yksi, olimme kaikki, olimme ainoa.. Kuin tulevaisuus, täynnä toivoa, mikään ei voinut tulla tiellemme.
Mutta unelmat voivat muuttua, suunnitelmat kaatua, olen niin yksinäinen. Kävelisin läpi tulen, eläisin loppuelämäni pimeydessä, vain saadakseni vielä yhden päivän kanssasi. Vielä yhden hetken, yhden mahdollisuuden tuntea ihosi ihoani vasten, kuulla elämästä iloitsevan sydämesi.
Kun käännyn itään, en näe aamunkoittoa, mutta pimeän jälkeen tulee valo. Kun käännyn länteen, hiljainen yö peittää kaiken.
Ehkä vasta siinä, toisen epätoivoisen rinnalla, tajusin oman mitättömyyteni, sen miten vähästä elämäni on kiinni.
Siinä kuolleen ruumiin vierellä, ymmärsin, että olet lopullisesti lähtenyt.
Rakas soturinaiseni.
Sillä hetkellä minusta tuntui samalta, lysähdin ruumiin vierelle kalliolle ja suuri suru, tyhjyys, epätoivo, jokin yötä mustempi ja mertakin syvempi kuitenkin hiipi sisälleni.
Sinä olit tuuli siipieni alla, kerroit minulle miten lentää. Kanssasi elin kuninkaana kuninkaiden joukossa. Olimme yksi, olimme kaikki, olimme ainoa.. Kuin tulevaisuus, täynnä toivoa, mikään ei voinut tulla tiellemme.
Mutta unelmat voivat muuttua, suunnitelmat kaatua, olen niin yksinäinen. Kävelisin läpi tulen, eläisin loppuelämäni pimeydessä, vain saadakseni vielä yhden päivän kanssasi. Vielä yhden hetken, yhden mahdollisuuden tuntea ihosi ihoani vasten, kuulla elämästä iloitsevan sydämesi.
Kun käännyn itään, en näe aamunkoittoa, mutta pimeän jälkeen tulee valo. Kun käännyn länteen, hiljainen yö peittää kaiken.
Ehkä vasta siinä, toisen epätoivoisen rinnalla, tajusin oman mitättömyyteni, sen miten vähästä elämäni on kiinni.
Siinä kuolleen ruumiin vierellä, ymmärsin, että olet lopullisesti lähtenyt.
Rakas soturinaiseni.
maanantai 5. huhtikuuta 2010
Kevät
Polun mutaan upposivat valkoisen suden askeleet. Sen ennen niin ylpeä, tasainen ravi oli muuttunut ontuvaksi käynniksi. Etukäpälän varpaisiin sattui. Ei se silti matkan tekoa haitannut. Ei se estänyt sutta tuntemasta tuulen tuiverrusta turkissa. Päätä kehysti upea, tuuhea valkoinen kaulus. Mikä sai suden näyttämään linkuttamisestaan huolimatta majesteettisen upealta ilmestykseltä.Vapaudestaan huolimatta susi oli lemmikki. Ihminen käveli huonoryhtisenä, maata katsellen, kiviä potkiskellen, perässä. Ihmisen vierellä käveli toinen ihminen ja suden ympärillä touhotti kaksi kylärakkia. Ne olivat sen toisen ihmisen. Haukkuivat tyhjää ja nyppivät suden kaulusta.
Susi käänsi katseensa takanaan jolkuttaviin ihmisiin ja se tunsi sydämessään jonkin puhkeavan kukkaan. Ilo valtasi pienen suuren kehon ja häntä heilahti. Tassut kantoivat jättimäisin loikin eteenpäin ja varvaskipukin unohtui. Kylärakit säntäsivät perään kimeästi huutaen. Susi oli onnellinen.
Happy zombie-Jesus day.
Huomenna siivoan, jos sataa. Tiskaan myös, ajankuluksi. Tänään nukuin ja pelasin.
Oikeastaan kuitenkin toivon, että huomenna paistaisi aurinko. Pääsisin ulos, metsään. Juoksemaan koirien kanssa vapaana. Olemaan vapaa, edes hetken. Neljäseinäinen vankilani, tutummin ihmiset nimittävät tällaista paikkaa "kodiksi", tuntuu ahtaalta, vaikka olenkin yksin.
Toivon huomiseksi auringonpaistetta, jotta minun ei tarvitsisi lunastaa lupaustani siistimmästä vankilasta. Tunnen itseni tämän neljäseinäisen hirviön orjaksi. Se kun ei itsestään puhdistu tai tee paljoa muutakaan. Se vain on ja odottaa, että minä teen kaiken. Likaiset lattiat suorastaan käskevät minua puhdistamaan itsensä.
Luonnollisesti kapinallisen, runoilijan ja vallankumouspoliitikon valtuuksin ja kaikin oikeuksin, jätän käskyt toteuttamatta. Pieni eeppinen epäjärjestys ei ole koskaan pahaksi.
Sain juuri idean...
Oikeastaan kuitenkin toivon, että huomenna paistaisi aurinko. Pääsisin ulos, metsään. Juoksemaan koirien kanssa vapaana. Olemaan vapaa, edes hetken. Neljäseinäinen vankilani, tutummin ihmiset nimittävät tällaista paikkaa "kodiksi", tuntuu ahtaalta, vaikka olenkin yksin.
Toivon huomiseksi auringonpaistetta, jotta minun ei tarvitsisi lunastaa lupaustani siistimmästä vankilasta. Tunnen itseni tämän neljäseinäisen hirviön orjaksi. Se kun ei itsestään puhdistu tai tee paljoa muutakaan. Se vain on ja odottaa, että minä teen kaiken. Likaiset lattiat suorastaan käskevät minua puhdistamaan itsensä.
Luonnollisesti kapinallisen, runoilijan ja vallankumouspoliitikon valtuuksin ja kaikin oikeuksin, jätän käskyt toteuttamatta. Pieni eeppinen epäjärjestys ei ole koskaan pahaksi.
Sain juuri idean...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
