Sanat ovat koiria.

Usein tekee mieleni kannustaa aloittelevia runoilijoita, käskeä olemaan rohkeita sanojen kanssa ja kasvamaan ulos kliseistä. Mutta toisaalta valmiiksi tottelevaisten sanojen kanssa on helppoa työskennellä ja opetella itse kesyttämään sanoja. Yhä villimpiä ja voimakkaampia.

Enkä voi olla vertaamatta sanoja susiin, tai koiriin, oikeastaan. Samanlaisia ne ovat, laumaeläimiä, eivät edusta mitään yksinään. Ihmisellä on kuitenkin luontainen kyky kesyttää ne. Sanojen kanssa ei edes tarvitse olla niin hallitseva ja määräävä, kuin kurittomien koirien. Mutta niitäkin täytyy korjata, kouluttaa ja opettaa.
Toisaalta runoilijan täytyy kouluttaa myös omaa taitoaan, omaa ymmärtämystään sanoja kohtaan.

En ollut mitään kun aloitin runoilun. En yhtikäs mitään, en edes kirjoittajana. Rakastin seikkailla mielikuvitusmaailmoissani ja kertoa tarinoita. En minä ollut tippaakaan perfektionistinen, pakkomielteinen tai skitsofreeninen. Nykyään olen kuin jollain toisella planeetalla suurimman osan ajasta. Mutta olen minä saavuttanutkin sillä paljon, kirjoittamisella paljon.
Runojen kirjoittaminen on kehittänyt myös ajattelijana, kirjoittajana ja ehkä ennen kaikkea ihmisenä.

Olen tutkinut huonoja olojani suurennuslasin kanssa, vaikka en ole syytä välttämättä tavoittanut, ainakin vapauttanut sen. Kirjoittanut sen runon taakse, unohtaakseni sen turvallisesti. Kirjoittaminen on minun vapauteni. Tapani päästää irti.

Aluksi vain kirjoitin mitään sanomattomia, kliseisiä sanarimpsuja. Yhdessä välissä aloin tiivistämään ajatukseni mahdollisimman lyhyeksi, kirjoitin siis lähes ainoastaan aforismeja pitkän aikaa. Nykyään runoni ovat muutaman rivin pituisia, silti opettelen yhä pidentämään niitä. Pidentämään samanlaisiksi, kuin ne joskus olivat. Mutta pitämään ne silti yhtenäisinä.

Unen tahmeus tuntuu silmäluomillani. Huomenna pitäisi olla valokuvaaja ja päivittää erään valokuvagallerian profiilikuvaa pitkästä aikaa. Olen vain niin kyllästynyt, kun näytän kaikissa kuvissa aina samalta.